24.11.2019
Pikkupappilan ikkunasta
Kuukausi saarella on vierähtänyt. Mieltä lämmittävät monet tutut kasvot ja aurinkoiset hymyt. Mieltä lämmittävät monet uudet kasvot ja aurinkoiset hymyt. Aurinko sulattaa meidät pohjoisen ihmisetkin. Suomessa näen naapureitani oikeastaan kesällä. Kuin karhunpennut me tulemme ulos pesästämme auringonvalon lisääntyessä ja syksyllä linnottaudumme takaisin kotisohville. Talvella pihapiiri on kovin tyhjä ja hiljainen.
Sotkamossa monet kysyivät, mikä Kanarialla on parasta. Vastasin: ”Suomalaisten yhteisöllisyys”. Vaikka saarelle tulisi yksin, on helppo liittyä toisten joukkoon ja ihminen otetaan vastaan sellaisena kuin on. Muistan, miten kerran sairastuin ja eipä aikaakaan, kun Farrayn aukion ystävät kyselivät perään: ”Miksi ei Hellua näy…” Ihmisestä pidetään myös huolta.
Paikallisten ihmisten ystävällisyys tuntuu myös hyvältä, taskuvarkaatkin ovat ystävällisiä. Minut yritettiin ryöstää ruokakaupassa. Kun huomisin, mitä on tapahtumassa, mulkaisin varasta vihastuneena. Hän huokasi alistuneena, pyysi anteeksi ja siirtyi paremmille kukkaroille.
Valon määrä on ihana ja meri. Huomaamatta tulee käveltyä pitkiä matkoja ja kuntokin kasvaa. Aina tulee joku tuttu vastaan hymyssä suin ja vaihdetaan kuulumiset ja jatketaan matkaa. Kukaan meistä ei ole niin rikas, etteikö hän hymyä ja hyvää sanaa tarvitse, eikä kukaan meistä ei ole niin köyhä, etteikö hymyä ja hyvää sanaa ole jaettavaksi muille... Kannattaa siis tulla tälle saarelle.
Helena-pappi